Jahti

Pitemmän ajan hiljaiselon jälkeen aattelin päivittää tätäkin taas pitkästä aikaa. Kyseessä vanhempi novelli vuoden 2016 tammikuulta. Sisältää semiahdistavia kuvauksia epävakaasta vanhempi-lapsi- suhteesta, mt-ongelmista ja lääkkeiden väärinkäytöstä.


*

"Täällä ei ole mitään", äiti sanoi levitettyään roskakorini toistamiseem punaiselle persialaiselle keittiönmatolleni ja haroessaan sormiaan läpi vanhojen paperinenäliinojen ja karkkipaperien. Minua hävetti.

"No ei ookkaan, johan mä sanoin. Se vei sen", minä yritin piipittää, kuin hiiri, ja vetäytyä nurkkaan kädet käsivartta sormeillen. Aikaisemmat haavat olivat juuri ehtinyt rupeutua, mutta tuntui että tämä tilanne saisi minut repimään ne auki (taas). Hän mulkaisi minuun ylenkatseisesti, halveksuen. Varmasti nähden kynteni, jotka eksyivät kerta toisensa jälkeen selkäni takaa rupiselle iholleni.
"Älä selitä. Miksi sun isäs ois mun lääkkeet vieny?" Hän tuhahti, pyöritellen karkkipapereita turhautuneena.

"No en minä tiiä. Ehkä se halus pään sekasin, tai jotakin. En minä tiiä", yritin selittää epätoivoisesti silmät kattolautoja tiiraillen. Ehkä jos tuijottaisin tarpeeksi kauan, kellertävät kattorakenteet aukeaisivat ja sisältä valuisi paksuna norona pameja, panacodeja, tramaleita. xanoreja ja ketipinoria, kaikkea sitä mitä äiti yritti epätoivoisesti löytää matolle ripoteltujen karkkipapereiden välistä. Hänkin voisi etsiä katosta eikä odottaa niiden tupsahtavan roskakoriin.

Äiti suuttui. Näin sen hänen jännittyneistä hartioistaan, joita olin Millan kanssa oppinut pelkäämään lapsesta asti. Mieto ärsytys oli kasvanut hillityksi raivoksi. Raja oli ylitetty (taas).

"Saatanan saatana. Eikö tästä huushollista ikinä löydy mitään mitä tarttis. Pitäis sytyttää tuleen koko paska kun ei tästä yhtään tän parempaakaan tule", äiti manasi ja paiskasi roskiksen oven kiinni niin että säpsähdin. Painoin pääni luimuun kun koira. Äiti nousi seisomaan eteeni, synkkänä kuin myrskynmerkki. Hän oli minua 11 senttiä lyhyempi, mutta siinä kyyryssä luimuillessani minua paljon suurempi. Äiti oli aina minua paljon suurempi.

"Vittu tästä mitään tule", hän puuskahti pitkän hiljaisuuden jälkeen ja harppoi synkkänä eteiseen. Kuulin hänen äänestään lähestyvän paniikkikohtauksen pienen vingahduksen. En osannut auttaa. Rupi irtosi kynteni alle ja veri kipusi pintaan. Äiti puki huivin kaulaansa ja veti laukun totisesti kainaloonsa. "Joo no eipä tästäkään mitään hyötyä taas ollut. Kiitti vaan sulle. Tai isälle, niinhän sä sanoit. Saatana tää koko perhe vois katsoo peiliin ja oppia olemaan", hän sanoi ennen kun aukaisi oven ja lähti kengät äänekkäästi pihan sepeliä potkien. Äiti sai viimeisen sanan (taas).

Kävelin vessan peilikaapille. Käteni olivat vielä kylmät ja tärisivät hieman. Vedin syvään henkeä ja avasin peilikaapin, nappasin hopeanhohtoisen muovipussin hammasharjan ja suihkugeelin vierestä. Pyörittelin muovipussia kämmenelläni, kokeilin sen painoa. Tonkisipa äiti roskikset vaikka sataan kertaan ja tarkistaisi taas lakanani, hän ei ollut vielä koskaan tajunnut kurkistaa peilikaappiin. Yksinkertainen mutta nerokas piilo. Kallistin muovipussia ja kolme pientä valkoista pilleriä pyörähti käteeni. Ketipinoria, tramalia, oxynormia, panacodia, xanoreja - ei ollut väliä, mitä. Ne tuntuivat kaikki samalta valuessaan alas kurkustani. Tein kämmenestäni kupin ja nielin lääkkeet sormet vettä valuen. Lavuaari tuntui kylmältä, kun nojasin sitä vasten ja keskityin hengittämiseen. Diapam maistui kitkerältä kieleni alla.

- Sumu 18.12.2017

Putoan sen mukana

Hei, waddup, terve, moido ja kaikkea siltä väliltä.

Mikäli ette ole huomanneet, en ole kovin aktiivinen ollut tämän blogin suhteen. Syy on lähinnä siinä että vaikka kirjoittaminen on mun rakastama taiteenlaji aina Sapfosta sysisuomalaisiin Timo K. Mukka- ylistyksiin asti, mun asettama rima omille teksteille on ollut usein aika epärealistisen korkealla. En tiedä onko syy siinä että toivon näillä pikkuisilla pääpieruillani haalivani menestystä ja kunniaa internetin jo valmiiksi hedelmällisestä teksiviidakosta, vai haaveilenko aavistusta pidemmällä tekstillä Finlandia- tai vähintään Runeberg- palkinnon pokkaamisen kylmiltään blogista käsin. Järki ja viimein minäkin sanon että eihän se tod niin mee. Tekstiä ja juttua kyllä riittää vaikka muille jakaa, mutta se rima on yhä niin ylhäällä ettei mun parhaatkaan feminismisavotat saa sitä juuri laskemaan. Mikä avuksi?

No, jatkossa en enää hirveästi jaksa panostaa laajoihin yhteiskunnallisiin aiheisiin ainakaan siinä suuruusluokassa, mitä ekan postauksen jälkeen visioin. Kyynisyys iskee siinä vaiheessa kun mietin että ei mun höphöpö anarkistikapina ehkä pysty instituutioita tai Sipilän hallitusta kuitenkaan kaatamaan. Henkilökohtainen olkoon poliittista. Tulevaisuudessa aion ehkä avautua laajemmin siitä miksi Tulen ja jään laulun Cersei on musta niin paras hahmo, miten identifioidun vahvasti vesikoppisten elämänkaareen ja annan parhaat vinkit siihen, miten paistetulla sipulilla ja Pirkka-nuudeleilla voi korvata täysipainoisen ja proteiinipitoisen ruokavalion. Ehkä sekaan ujutan paremmin artikuloituja pamfletteja antifasismista yms. tyydyttääkseni tarpeeni joskus vielä olla "vakavasti otettava kirjoittaja". En halua enää jäädä naamattomaksi mielipidetorveksi joka hyräilee hiljaa työnväenlauluja (sillekin on kyllä vielä paikkansa).

*

Kesä on ollut tosi super ja ebin sekä tasapainoisen punaviinifilosofinen että ehdan poliittinenkin. Viimeisellä käynnilläni lapsuudenkodissa myös sisäilman mikrobipöpöt pääsivät tervehtimään kaupunkilaistunutta immuunijärjestelmääni, ja nyt olen kärvistellyt kohtalaisen kiusallisessa flunssassa kohta viikon päivät. Hauskinta mun flunssailussa on aina se kun aivojen koostumus alkaa vastata ylikypsää vesimelonia ja sit mulla vuotaa kaikki kasvojen ruumiinaukot vettä ja räkää (siemeniä ei onneksi mutta you get the gist). Oon todennu että ainakin mun silmien vihreys erottuu kauniisti punertavan, itkuisen hiussuoniviidakon seasta. Onneksi ibuprofeeni on ystävä.

Haluaisin piirtää mutta kynä ei pysy kädessä ja mulla on nyt n. 0% chilliä digitaalisen piirtämisen kanssa. On myös käynyt ilmi että mun intohimoinen viha piirtopöydällä kirjoittamiseen ei johdukaan pelkästään käsialan subjektiivisesta paskuudesta vaan mun käsien kirjoitusasennosta, joka on lievästi sanottuna aika konkkelo. Koetan vähän suoristaa sitä ja koittaa sitten uudelleen. Tylsien aikojen positiivisena juttuna on aina ihana stressittömyys ja zen-tila, mitä ei edes huomaa kun syksy taas pian tekee kuvainnollisen alakoukun meidän kaikkien kohdalle. Ainakin minun. Itse ajattelin valmistautua ostamalla jostain ihka uuden ja katu-uskottavan takin jotta voin hehkua glitteriä synkimmän kaamoksenkin keskellä, paljon chai-teetä ja juustohöylän.

Flunssan kahdet kasvot.

Voimia tulevaan talveen,

- Sumu 28.8.2017

doors

if there were two doors to define our lives

you would’ve taken the wooden one

the plain, brown, sturdy and wooden one. the one so many people had gone through before you, and would after you, given you would choose that door.

would you?

I was sure you would

but what struck me was your curiosity of my door, the one I had choosen to enter

it was nothing like the one you were thinking as the right one: in fact it was quite the opposite.

my door was frail and black. a bit flimsy and unique, with thin cracks here and there in the corners of the wood that was painted black.

and suddenly you decided you wanted to go through that door.

I was flabbergasted and happy, of course. I showed you the way. We were ready to enter together, my hand holding yours.

but when you didnt like it – you saw it really was too frail and fragile to support you in your journey – you took a step back and I could hear the dissappointment and anger in your voice. why is it like this? why isn’t this door as steady as the other one? are all the doors like this?

you didn’t understand my confusion. after all, this was the door I was meant to go through from the beginning. for me this was the only door.

so you turned away and returned in front of your steady, reliable wooden door. and you went through it like all the others before and after you and I never saw you again.

now I’m scared of this door before me. I know it’s the one that it meant to me – but what if it isn’t the right one? what if there truly are better doors to go through? would we meet again, if I’d choose the one you did?

I didn’t know the answers then. I don’t know if I ever will.

Until then I wait on front of my flimsy black door, trying to figure out where’d you go and why. 

- Sumu 5.3.2016

Päivät

Hän lataa deittisovelluksia kuukautiskiertonsa mukaan ja poistaa ne yksi kerrallaan päivien lipuessa takaisin okranväriseen harmauteen - ihmiset putoilevat lattialle kuin kuluneet kuvakortit, palaavat pölyksi bittimaailman loputtomuuteen.

Hän katselee vanhoja sarjoja jotka on nähnyt jo kolmekymmentäseitsemän kertaa aikaisemmin, välillä nauraa, välillä seuraa kasvot vakavina niin kuin minkään valtakunnan vitsi ei pystyisi liukumaan hänen kemikaaleista kireän ihonsa alle.

Välillä hänestä tuntui kun hän voisi itkeä, ihan elämän mahdottomuutta vain, kuten aikuiset ihmiset tekevät. Olisi helppoa jäädä sänkyyn ja kastella tyyny, lakana ja aluspatja hitaasti valuvin kyynelin, jotka ruostuttaisivat hänen rautasänkynsä kehikon oranssiksi. Surun sietämätöntä yksinkertaisuutta miettiessään hän kuitenkin muistaa kevättalven mustat, ikuiset sekunnit, ja valvoo hieman myöhempään ennen kuin uskaltaa illalla taas laskeutua rautakehikon kuivaan syleilyyn.

Jälleen hän lataa ihmisten kuvia kännykkäänsä. Pian hän kyllästyy ja poistaa jokaisen kasvot. Sitä ennen hänen päivänsä valuvat, kuluvat, ehtyvät, ja välillä hän melkein uskoo olevansa elossa.

- Sumu 3.10.2016

Irkutsk

//CW: itsetuhoisuus, yleinen groteskius ja ällöys

*

Minä elän. Minä tiedän sen, koska olen kokenut sen vastakohdan. Elämisen paradoksaalisen, hapertuneen kaksoiveljen.

Se tapahtui Siperiassa 1947. Pakkasta oli -47 astetta, mutta en tuntenut sitä enää. Tunsin vain lämmön, ja vaalean valon. Jälkeenpäin ajateltuna, 7 varvasta, 2 sormea, sekalaisia riekaleita kasvojen ihoa ja sydän, tottakai, jo ennen vuotta 1947, ja muutama muu sellainen hermostollinen osa jonka ihmismieli yhdistää abstrakteihin käsitteisiin kuten rakkaus ja tietoisuus, paleltuneena ja amputoituna lämpö ei ole se, mitä minun olisi siinä hangessa maatessani kuulunut tuntea. Mutta sitä se oli. Suloista, kaunista lämpöä, joka hiveli vartaloani kuin rakastetun syleily, niin, sitä minä tunsin. Lämpö tuli ennen kipua. Ja kivun jälkeen, ei mitään.

Sairaalasta herättyäni ja ihmisten järkyttyneisiin katseisiin tyynellä, onyksinmustalla katseella vastattuani, niin, sen jälkeen minä menin kotiini. Liike oli vaikeaa, kehoni itsekeskeinen vaikerrus narisi päässäni jokaisella piinaavalla askeleella. Niveleni paukahdukset muistuttivat minua -47 asteen pakkasen koettelemista ovista, joiden puu paukkui kuten minun kehoni nyt, runneltuna ja väsyneenä. Väsynyt oli kehoni, tiesin sen. Mutta minua odotettiin siellä, missä keho oli toissijainen asia. Mentävä oli. Ja niin minä raahustin läpi jäisen, routaisen Irkutskin, puoliksi linkuttaen, puoliksi Pjotriin nojaten. Pjotr oli nuori, ei tiennyt vielä paljon mistään. Ihailin hänen naiivia nuoruuden kiihkoaan, joka tuikki hänen silmistään hänen kertoessaan intohimoisesti Moskovan yliopiston kauniista pojista sen koko matkan, jonka taitoimme läpi roudasta uikuttavan Irkutskin. Minä olin vaiti. Sanani, aivan kuten kehoni, odottivat jossain muualla. Puheelle ei ollut sijaa. Mutta olihan se mukava, että joku sentään jaksoi. Olisin hymyillyt, jos harsoon kääritty pääni olisi haavoja repimättä sen sallinut.

Merimiesköyden viimein kiretessä naristen kaulani ympärille minä tunsin voitonriemua. Nyt se viimeinkin koitti, se aika missä minua odotettiin. Köysi pystyi siihen, mihin Irkutskin krapulaisten oksennuksesta ja koirankusesta täyttynyt jäinen kadunpenger ei pystynyt. Hymyilin, tunsin tikkien repeävän poskestani ja syljen valuvan leukaani pitkin. Viimeinen korahdus oli se nauruni, pilkallinen ironia tästä maailmasta. Ja sitten. Matka kohti maata, jossa minua odotettiin.

Minä olen nähnyt sen. Voi taivas, minä olen nähnyt elämän!

*

- Sumu 11.2.2016