Irkutsk

//CW: itsetuhoisuus, yleinen groteskius ja ällöys

*

Minä elän. Minä tiedän sen, koska olen kokenut sen vastakohdan. Elämisen paradoksaalisen, hapertuneen kaksoiveljen.

Se tapahtui Siperiassa 1947. Pakkasta oli -47 astetta, mutta en tuntenut sitä enää. Tunsin vain lämmön, ja vaalean valon. Jälkeenpäin ajateltuna, 7 varvasta, 2 sormea, sekalaisia riekaleita kasvojen ihoa ja sydän, tottakai, jo ennen vuotta 1947, ja muutama muu sellainen hermostollinen osa jonka ihmismieli yhdistää abstrakteihin käsitteisiin kuten rakkaus ja tietoisuus, paleltuneena ja amputoituna lämpö ei ole se, mitä minun olisi siinä hangessa maatessani kuulunut tuntea. Mutta sitä se oli. Suloista, kaunista lämpöä, joka hiveli vartaloani kuin rakastetun syleily, niin, sitä minä tunsin. Lämpö tuli ennen kipua. Ja kivun jälkeen, ei mitään.

Sairaalasta herättyäni ja ihmisten järkyttyneisiin katseisiin tyynellä, onyksinmustalla katseella vastattuani, niin, sen jälkeen minä menin kotiini. Liike oli vaikeaa, kehoni itsekeskeinen vaikerrus narisi päässäni jokaisella piinaavalla askeleella. Niveleni paukahdukset muistuttivat minua -47 asteen pakkasen koettelemista ovista, joiden puu paukkui kuten minun kehoni nyt, runneltuna ja väsyneenä. Väsynyt oli kehoni, tiesin sen. Mutta minua odotettiin siellä, missä keho oli toissijainen asia. Mentävä oli. Ja niin minä raahustin läpi jäisen, routaisen Irkutskin, puoliksi linkuttaen, puoliksi Pjotriin nojaten. Pjotr oli nuori, ei tiennyt vielä paljon mistään. Ihailin hänen naiivia nuoruuden kiihkoaan, joka tuikki hänen silmistään hänen kertoessaan intohimoisesti Moskovan yliopiston kauniista pojista sen koko matkan, jonka taitoimme läpi roudasta uikuttavan Irkutskin. Minä olin vaiti. Sanani, aivan kuten kehoni, odottivat jossain muualla. Puheelle ei ollut sijaa. Mutta olihan se mukava, että joku sentään jaksoi. Olisin hymyillyt, jos harsoon kääritty pääni olisi haavoja repimättä sen sallinut.

Merimiesköyden viimein kiretessä naristen kaulani ympärille minä tunsin voitonriemua. Nyt se viimeinkin koitti, se aika missä minua odotettiin. Köysi pystyi siihen, mihin Irkutskin krapulaisten oksennuksesta ja koirankusesta täyttynyt jäinen kadunpenger ei pystynyt. Hymyilin, tunsin tikkien repeävän poskestani ja syljen valuvan leukaani pitkin. Viimeinen korahdus oli se nauruni, pilkallinen ironia tästä maailmasta. Ja sitten. Matka kohti maata, jossa minua odotettiin.

Minä olen nähnyt sen. Voi taivas, minä olen nähnyt elämän!

*

- Sumu 11.2.2016

Paljon melua haluista (tai niiden puutteesta)

Olen viime aikoina seurannut paljon suomalaista seksikeskustelua. Väestöliiton tutkimusprofessori ja seksologi Osmo Kontulan liikkeellepanema uusi Finsex-tutkimus on nostattanut useita kirjoituksia suomalaisten seksin harrastamisesta. Huolen ja ihmettelyn aiheena on erityisesti yhdyntöjen laskusuhdanteinen määrä. Syitä löydetään monia: ihmiset eivät kohtaa, stressi, univaikeudet, ei ole aikaa. Keskustelu on siirtynyt yleisen tason seksittömyydestä sinne missä sitä ainakin tilastojen mukaan eniten harrastetaan - parisuhteisiin. Varsinkin HS:n Mielipide-osiota olen seurannut uteliaana yksilöiden erilaisia visioita lueskellen.

http://www.hs.fi/mielipide/a1475287354212

Oman mielipiteeni minut kirvoitti kirjoittamaan kyseisen artikkelin nimimerkki Onnellinen mies. Mielipiteessään Onnellinen mies kertoo kuinka puolison haluttomuus ja seksuaalinen vallankäyttö ajoi suhteen ja lapset kriisiin, joka korjaantui vasta erohakemuksen jättämisen jälkeen. Surullisen tarinansa loppuun Onnellinen mies lisää:

Neuvoni parisuhdeseksin puutteesta kärsiville on sama kuin fyysisestä parisuhdeväkivallasta kärsiville: kun seksuaalisuuden puute parisuhteessasi kasvaa henkisen väkivallan tuntemuksiksi, lähde suhteesta viipymättä. Pelastat silloin itsesi lisäksi vähintään yhden toisenkin ihmisen uuteen ja useimmiten parempaan elämään.

Vaikka seuraus olisi sama, niin minun korvaani seksittömän parisuhteen vertaaminen fyysisen väkivallan kokemiseen kuulostaa vähintäänkin kyseenalaiselta.

Sinkkuna olen parisuhdeseksin saralla ehkä jäävi sanomaan juuta tai jaata, mutta aiheen ympärillä käytävä keskustelu on mielestäni menossa huolestuttavaan suuntaan. Yhä useammassa mielipidekirjoituksessa on nostettu esiin hyvin tyypillinen "nainen pihtaa ja käyttää seksuaalista valtaansa (oletettavasti) miestä kohtaan saadakseen haluamansa."

Ei kuulosta kauhean uudelta idealta.

Syvältähän se varmasti on kun ei suhteessa halut kohtaa eikä toista saa innostumaan samalla tavalla, mutta suhteen liitoksia repivä, usein sukupuolistereotypioista ammentava syyttely on nähdäkseni hieman ylimitoitettua. Varsinkin naisten haluttomuus nähdään tällaisessa tilanteessa jonakin vallankäytön kirkkaimpana ruoskana joka tarpeeksi iskuja jakaessaan sivaltaa koko suhteen poikki. Halukas osapuoli on tässä asetelmassa yksin haluineen riutuva raukkaparka, joka keskustelun, vatuloinnin, suostuttelun ja pyytämisen jälkeen alkaa pohtia ongelmaan suhteen ulkopuolisia ratkaisuja.

Onnellinen mieskin kertoo, kuinka suhde muuttui seksittömyyden ja vallankäytön noidankehäksi. Surullinen, mutta sitäkin tavallisempi tarina; kumppanit kasvavat erilleen, ajaudutaan suhteen ulkopuoliseen seksisuhteeseen, lopulta otetaan avioero.

Eräässä mielipiteeen kommentissa toivotaan, ettei Onnellisen miehen ikävästä tapauksesta tehtäisi  lyömäasetta naisia vastaan. Samaa toivon minäkin.

Seksiin liittyvä valta pitää sisällään paljon pinttyneitä sukupuolikäsityksiä. Nainen parisuhdeseksin portinvartijana on seksistinen stereotypia, joka kääntää parisuhteen maskuliinisuus-feminiinisyys -oletuksen päälaelleen. Avioliiton auvoisessa satamassa neitseellisen naisen käsite ei enää vaikutakaan niin toivottavalta. Vastaavasti maskuliinisen vallan vaatimukset yllättäen kyseenalaistetaan, kun toinen osapuoli sanookin ei. Asetelma alkaa muistuttaa tragikoomista tikku-ukkohääkuvaa, jossa mies-ukko näyttää maansa myyneltä (Googlen kuvahaun mukaan vaihtoehtoisesti myös ojentaa luottokorttia maassa ryömien/on jalastaan lukittu rautaiseen vankipalloon/tähtää itseään aseella ohimoon) ja alla lukee tyhjentävin kirjaimin: GAME OVER.

Lopulta kynnyskysymyksenä ei ole enää vain seksi, vaan sen ympärille kietoutuva valtataistelu siitä kuka saa ja kuinka paljon. I have the pussy, I make the rules.

http://www.hs.fi/mielipide/a1475212143159

Tutkija Maiju Parviainen nostaa artikkelissaan esiin juuri haluttomuuteen liittyvän epätasapainon parisuhteissa. Selvästi seksologiakin nojaa siihen käsitykseen, että vähemmän haluavalla on valta jonka edessä enemmän haluava joutuu väistämättä tekemään myönnytyksiä. Parviaisen aineiston mukaan suhteissa kuitenkin esiintyy myös painostusta ja myönnytyksiä joutuu tekemään myös se haluttomampi osapuoli. Artikkelissa jopa mainitaan, että naiset joutuvat jopa välttelemään yhdessäoloa joka mahdollisesti johtaisi seksiin.

Yhdessäolon välttely seksin pelossa kertoo mielestäni aika paljon enemmän seksiin liittyvistä negatiivisista tunteista kuin haluttomasta osapuolesta itsestään.  Jos seksin määrä aiheuttaa suhteessa niin paljon kitkaa ja riitelyä, ei sekään varmasti hirveästi pistä haluttamaan. Jos halukkaamman osapuolen toiveet alkavat olla vaakakupissa suhteen kestävyyden kanssa, voidaan kysyä voiko vähemmän haluavan vallasta enää edes puhua.

Ehkä haluttomuusdiskurssi voisi olla hedelmällisempää jos asiaan kysyttäisiin myös haluttoman mielipidettä. Enemmän haluavien ja vähävaltaisempien dominoima keskustelu näyttäytyy usein katkerana ja mustavalkoisena, eikä lyhytaikaisen tunteiden purkamisen lisäksi edistä pitkän tähtäimen rakentavaa keskustelua. Jokaisen tulisi myös omassa parisuhteessaan pohtia, kumpuavatko käsitykset sekä oman että toisen osapuolen seksuaalisesta käyttäytymisestä mahdollisesti sisäistetyistä sukupuolirooleista, ja voiko suhteen ongelmia kenties ratkaista molemminpuolisella komunikaatiolla, jossa ketään ei syyteltäisi pihtariksi tai kyltymättömäksi kaniksi.

Elämän onnellisin päivä.

kuva:  http://i.ebayimg.com/images/g/adsAAOSwWTRWysQB/s-l300.jpg